maanantai 3. lokakuuta 2016

Vauhdilla mäen päälle - mummofillarilla olisi pitänyt taluttaa

Viimeinen sähköpyöräkokeilijamme Hanna Juuri Tapahtumista testasi, kuinka sähköpyörä toimii työmatkalla, ja miten onnistuu pyörän kuljettaminen metrossa. 


Ajatelmia sähköpyöräilystä ihmiseltä, joka inhoaa liikuntaa, hengästymistä ja hikoilua.

Maanantaina sain ensikosketuksen sähköfillariin.
Oho, isompi ja raskaampi kuin se mummofillari, jolla yleensä liikun. Meinaan vetää komeat lipat heti duunin pihassa, kun jalka ei meinaa nousta riittävän korkealle, jotta pääsisin satulaan. Nopeasti opin myös, ettei tässä ole jalkajarruja. Pääsen kuitenkin baanalle ja tutustun apumoottorin ominaisuuksiin pitkällä suoralla. Tehoja on helppo säätää. Keskityn liikaa apumoottorin saloihin ja tietyö tulee hieman yllätyksenä: Baana on poikki, liikenne ohjataan tiukalla kaarroksella jyrkkään ylämäkeen Pikkuparlamentin pihaan! Laitan kolmosta silmään ja heilahdan mäen päälle. Jes!! Me ollaan kavereita tän vehkeen kanssa – mummofillarilla ois pitänyt taluttaa.
Koska päiväkodin sulkemisaika on varsin lähellä, sinksailen fillarilla Rautatientorin metroasemalle. Kassamatkustajat eivät pahastu sähköfillarin roudaamisesta yhtään enempää kuin tavallisenkaan fillarin taluttamisesta. Muksut pitävät fillaria hienona.


Seuraava aamu on sumuinen ja viileähkö. Jakelen lapset eskariin ja päiväkotiin ja suuntaan kohti keskustaa. Hikeä välttääkseni kruisailen isoimmalla apuvaihteella rauhakseen polkien, moottori avittaa tiukimmissa ylämäissä. Ihailen syksyn väriloistoa lähietäisyydeltä, sillä näkyvyys sumussa on muutaman kymmentä metriä. Isoisän sillan toista päätä ei näy.

Espan kohdalla sumu hellittää. Kotikaupunki näyttää komealta.
Iltapäivällä surruttelen saman matkan toiseen suuntaan. Tänään tämä menopeli pesee yksityisautoilun ja jopa julkisen liikenteen mennen tullen!
Suojatiellä meinaan jäädä ammattiautoilijan alle. Yhtä perusongelmaa fillarin sähköistäminen ei poista: autoilijoille olen edelleen näkymätön.

Keskiviikkoaamu on hieman sateinen. Sadetakki niskaan ja fillarin selkään – kapuan jo maanantaita ketterämmin. Ilma on sen verran ikävä, että ilman sähköfillaria kävelisin nyt metroasemalle. Hissuttelen Ruoholahteen tuttua reittiä ja kaipaan pipoa kypärän alle.
Iltapäivällä seikkailen henkeni kaupalla Mechelininkadulta Pasilaan. En löydä selkeää pyöräreittiä ja autojen seassa tällä reitillä on todella vaarallista.
Pienessä tihkusateessa ajan Pasilasta kohti itää, reitti ei liene suorin mahdollinen, sillä tietöitä kiertävät poikkeusreitit on todella huonosti merkitty. Meinaan päätyä portaikkoon.
Ohitan Teollisuuskadulla ruuhkassa seisovia autoja ja pääsen pian tutulle reittiosuudelle. Puoltaa paikkaansa haasteellisimmissakin oloissa tämä sähköfillari. Vielä vaan kun mahduttaisiin sovussa kaikki samoille kaduille!

Torstaina on autopäivä, sillä lapset eivät tarha- ja eskaripäivän jälkeen jaksa polkea illan harrastusrientoihin vaihteettomilla pikkupyörillään yhtä reippaasi kuin äiti tällä sähkövahvisteisella… ;-)

Perjantaiaamuna tarha- ja eskarikierroksen jälkeen sujahdan vaihtelun vuoksi Siilitien metroasemalle ja nousen hissillä asemalaiturille. Puoli kymmenen aikaan en saa yhtä paljon pahaa silmää pyörineni kuin aikaisemmin aamulla saisin. En jää Rautatientorilla pois, jotta ei tarvitse seikkailla kahdella hissillä Baanan tuntumaan, etenkin kun se tietyö pistää fillaristin kieroreitille Manskun yli ja Pikkuparlamentin pihaan. Ruoholahdessa jonotan hissiin muutamien lastenvaunujen perässä päästäkseni maan tasalle.
Iltapäivällä köröttelen kauniissa syyssäässä kotia kohti ja Mustikkamaalla henkäilen keuhkot täyteen raikasta syysilmaa. Isoisän sillalla puhaltaa niin kova sivutuuli, että nojaan sitä vasten samalla, kun apumoottori avittaa minut sillan päälle. Onneksi pipo on tänään mukana.
Tienpätkällä, jossa ei ole pyörätietä ja ajan autojen tahtiin niiden seassa, yksi auto tulee pihalta suoraan eteeni ajoradalle. Onneksi jarrut toimii. Mietin, miten voin olla näin näkymätön jopa kirkkaassa päivänvalossa.
Nautiskelen loppumatkan rauhallisemmassa vauhdissa.


T. Hanna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti